Kävin taannoin tyttöporukassa Kuusamossa ruskaretkellä. Minun sänkyni alla oli ollut jo monta vuotta kaksi laatikollista vanhaa hunajaa. Olin miettinyt mitä sille voisin tehdä, ja kun tuli tuo Kuusamon reissu, kysyin heti, että käytäiskö siellä suurpetokeskuksessa. Veisin sinne ne hunajapurkit.
He ottivat mielellään hunajat vastaan. Tässä päärynää
on kasteltu hunajaan ja niin houkutellaan karhu katsojien ulottuville.
Samalla hoitaja kertoi tarinoita kustakin karhusta. En enää muista, oliko tässä Reeta. Juuso on se iso karhu, jonka kanssa Sulo on kömpinyt samaan talvipesään. Kaikki karhut on löydetty pentuina kun emo on tapettu. Reeta oli löydetty haavoittuneena. Eläinlääkäri oli arvellut, ettei se selviä, mutta toisin kävi.
Hoitaja kertoi myös, että karhu väistää viimeiseen asti ihmistä, ihminen ei edes huomaa, kun karhu piiloutuu.
Siellä oli myös koirasusia. Ne ovat luonnolle pahoja, kun niiden vaistot eivät enää väistä ihmistä, vaan ne tulevat pihoihin etsimään ruokaa. Jotkut vastuuttomat ihmiset jopa tahallaan teettävät koirasusia. Nämä kuitenkin olivat kai vahinkoja.
Joskus ihmettelen suomalaisten eläinvihaa. Mitään elävää olentoa ei kai saisi metsässä kulkea, muuta kuin hän itse. Eläimet kuuluvat luontoon, ilman luontoa emme elä, ja loppujen lopuksi olemme itsekin luontoa. Paha vain, että maapallo ei kestä meitä.
