Kirjahyllyn siivous

 

Olen jo monta vuotta haaveillut kirjahyllyn siivouksesta. Edellisestä kerrasta on varmaan, kehtaanko sanoakaan, 15 vuotta. Tai sitten enemmän. Se on koko päivän urakka.

 

Minua on nykyään alkanut ahdistaa tavaran määrä. Meidän vintti, ulkorakennuksen varastot, ulkorakennuksen vintti ja kaikki kodin kaapit ovat täpösen täynnä tavaraa. Yhtään tuolia tai valokuva-albumia ei tunnu enää mahtuvan meille. Olen aina ollut huono heittämään mitään tarpeetontakaan pois. Ja jos olen heittänyt, viimeistään viikon päästä sitä olisi tarvinnut. Nyt on jotain tapahtunut ja olen tyhjentänyt yhtä vinttikomeroa, katsomatta jätesäkkiin mitä siellä on.

Niinpä tässä kirjahyllyn siivouksessa heitin muutaman kassillisen kirjoja roskikseen. Sinne lähti muinaiset kirjakerhon kirjat, joita oli luettu vain kerran ja sitten nuoruudesta ja lapsuudesta asti hellityt raittiuskilpakirjoitusten palkinnot. Jo ennemmin olin hävittänyt tietosanakirjat, joita koskaan ei oltu avattu.

Ei vaitiskaan, on minulla vielä tavaraa, kaikenlaista, kirjeistä salaseuran päiväkirjoihin tallessa. Mutta nuorimmat päiväkirjat on poltettu. Ja toinen kirjahylly siivoamatta!

 

Jatkan vielä vähän. Meidän molempien äidit kuolivat vuoden sisään, ja arvaatte varmaan, että sieltäkin päin tuli tavaraa. Vaikka kuinka yritin estellä, jopa huonekaluja. Valokuvista puhumattakaan. Siksi minua nyt ahdistaa tämä tavara. Tietenkin oman äidin käsityöt ja taiteet ovat aarteita, mutta missä niitä pidetään? Oven takana nurkassa?  Tauluja ei seinälle enempää mahdu ja olen minä niitä itsekin tehnyt.

Aikakauden loppu

Ja enkeli sanoi:
Minä vien sinut hellin käsin
yli kaarisillan.

Aika on pitkä ja aika on lyhyt. Aika on aina, aika on loputon, aikaa ei ole?
Kuitenkin, tämä elämä elää aikaa. Joskus se loppuu. Paikka on tyhjä.
Nämä viimeiset kymmenen vuotta äidin kanssa ovat opettaneet minulle enemmän kuin kirjat. Tärkeitä asioita. Tavara ei ole tärkeää, ilmat eivät ole tärkeitä, harrastukset eivät ole tärkeitä, kotikaan ei ole tärkeä. Kaiken vie muisti.
Se mitä jää jäljelle on tärkeää: läheiset ja rakkaus.

Äidin muisto

                                                                          15.5.15

Hyvästi nuoruus

 

Tänään menin mökille kahta tarkoitusta varten. Ensinnäkin siellä piti lämmittää, kun olen vienyt jo pelakuut sinne.

Mökillä ainoa järkevä keino liikkua on potkuri. Enpä uskalla astua pihalla askeltakaan ilman sitä. Mitä jos kaadun selälleni ja lyön pääni? Sinne jään makaamaan Lili seuranani. Mies ei aivan heti hätäänny ja tule katsomaan.

Toinen juttu oli nuoruuden hyvästely. Olen säilyttänyt näitä opiskelupapereita ja referaatteja hartaalla kunnioituksella. Ne olivat tärkeitä. Ajattelin, että ne ovat muistoja.

 

Nyt ajattelen erilailla. Ne ovat mennyttä elämää. Opinnot on suoritettu ja työura takanapäin. Enää tarvitsee opiskella elämää ja siinä tuntuu olevan haastetta kerrakseen. Siinä ei auta kirjaopinnot.

Kun katson tuota vuosilukua, huomaan, että poikani on syntynyt tuona vuonna ja on muutaman kuukauden ikäinen vauva. Haikeaksi se kyllä vetää!

 

Nuoruus on seikkailu suunnaton....

 

Sytytän uunin.

Laatikon kätköistä

 

 Vuonna 1959, kuten huomaatte, tein lehden. Olin sairastunut aasialaiseen, äiti ei antanut nousta sängystä ja aika kävi pitkäksi. Tein monta lehteä. Ystäväni Terttu oli myös lehden toimittaja, ja vaihdoimme lehdet. Mutta kun minä olin tehnyt niin monta, mutta hän ei ollut, niin minulle jäi niistä kaksi. Esittelen tässä toisen. Sen nimi on Huvi. (Lehden nimi taisi vaihtua aika usein)

Kaikkia sivuja en teille jaksanut näyttää,.Siellä oli myös pitkiä jatkokertomuksia, kopsattu jostain kirjasta. Nämä rantakuvat ovat myös kopsattuja äidin Muoti Sorja-lehdestä.

 

Eikä nämä vitsitkään taida olla ihan omia keksintöjä.

 

Tämä satu näyttää vähä kuin olisi Tuulennon päästä tullut.

Runosuonikin taisi sykkiä. Muuten, kaikki on kirjoitettu mustekynällä mahdollisimman kauniilla käsialalla. Nykyisin olen lukenut lehdistä, ettei lapsille enää välttämättä opeteta käsialakirjoitusta, sitä, mitä ennen sanottiin kaunokirjoitukseksi. Vaikka se nykyajan kauno on kuin tekstausta. Joissakin muissa maissa se on kauniimpaa.

 

Kilpailujakin oli lehdessä. Mikä lienee se yllätyspalkinto ollut.

 

Ja takasivulla oli tietenkin sarjakuva.

Raivaus jatkuu

Olen jatkanut tavaroiden raivaamista. Nyt kohteena oli kirjahyllyn laatikot, joita ei ole päivitetty muutamaan kymmeneen vuoteen. Jotain vain on sinne pukattu. Heitin pois jopa entiset opiskelukansiot, joita olen säilyttänyt varmaan opiskelun ja nuoruuden muistoksi. En edes työaikana kertaakaan katsonut niitä. Kaikenlaista muutakin oli parin muovipussillisen verran mutta sitten tuli pysähdys. Ei näitä kortteja voi heittää pois! Säilyttää piti myös itse tehdyt äitienpäiväkortit, joissa luki: tykkään äidistä! Ei niitä sanoja sitten murkkuikäisiltä kuultu!

Myös pieniä kenkiä löytyi, tai tietenkin tiesin, että ne ovat siellä. Noita valkoisia piti vanhin tyttäreni ja hänen veljensä. Niihin on pohjaan kirjoitettu nimi, kun tarhassa piti se olla. Punaisilla on hauska tarina, kun keskimmäinen tyttäreni näki ne kaupassa. Hän ei osannut puhua, mutta meni seisomaan kenkien etten ja päästi itkun. Minua se niin nauratti, että ostin ne hänelle.

Annan nuo muistot ehkä lapsilleni, jos he niitä haluavat. Taitavat tosin olla vielä liian nuoria muistojen keräilyyn.

Filmitähtiä

 

Muistojen laatikoista löytyy pino (16) sinistä vihkoa, johon nuorena, joskus 50-luvun loppupuolella keräsin lehdistä leikkaamiani filmitähtien kuvia.

Ystäväni Tertun kanssa keräsimme kilpaa kuvia. Kun meillä oli vasta pari vihkoa täynnä, osasimme ulkoa toistemmekin vihot ja kuulustelimme niitä, että muistimmeko ulkoa mitä milläkin sivulla on.

 

Huomatkaa, että ennenkin oli povikuningattaria, mutta niillä oli aidot!

 

Ihana oli Sophia Loren!

 

Samoin Elizabeth Taylor. Nimet sanottiin  tietenkin niin kuin ne kirjoitetaan.

Kuvia löytyy myös misseistä, Armi Kuuselasta lähtien. Laitan joskus lisää näitä.

Aarteita

 

Olen harmikseni sellainen tyyppi, joka en heitä mitään pois. Niinpä minulta löytyy lapsuusajan muistoja, joita olen kuljettanut muutoissa mukana.

 

Nämä neulepuikot sain ostaa kun olin 12-vuotias. Olin innokas kutomaan ja kudoin pikkusiskolleni tai oikeastaan hänen nukeilleen hienoja pitsineuleisia mekkoja. Ne ovatkin jossakin tallessa, mutta ei minulla.

 

Olisin halunnut Lumikki päät puikkoihin, mutta kaupassa oli enää näitä seitsemää kääpiötä.
 Näillä on sitten omat tyttärenikin opetelleet kutomaan.

 

Kuva on vuodelta 1988. Tyttäreni on 7-vuotias.

Terttu

 

 Jokakesäinen toivottu vieras kävi taas, lapsuusystäväni Terttu. On niin kiva, kun on olemassa joku, jonka kanssa on leikkinyt lapsena ja tuntenut melkein aina. Niitä on vähän. Tämä vieras tykkäsi myös puuhastella mökillä juttelemisen ohella, ja niinpä minulla onkin nyt näin perkattu ja rönsytön mansikkamaa!!

 

 Harmi vain, että en ollut muistanut ottaa mukaan entisten aikojen muistoa, Terttu-nukkea. Meillä oli molemmilla itse tehdyt nuket, ja taisi olla hänen nukkensa nimi Ritva? En nyt ihan muista. Ei me näillä varsinaisesti leikitty, tehtiin vaatteita ja näyteltiin. Niillä olikin jännittävät seikkailut ja aivan kamalat tädit, Emelia ja Amalia.
Terttu muisteli, että erään kerran olin ilmoittanut, että nyt vaihdetaan nukelle tukka ja niinpä hänenkin piti sitten se vaihtaa.

 

 Ihmettelen vain, että olen minä jaksanut ja osannut värkätä näitä vaatteita.

 

 Ihme, ettei minusta kasvanut minkäänlaista kädentaitajaa ammatiltaan. En nyt ihan poropeukalokaan ole. Ompelin kyllä itsellekin jo nuorena, muistan yhden mekon kun ostin marikangasta ja leikkasin sen aivan summassa ja tuli siitä jonkunlainen mekko. Kangas oli kaunista, mistähän sitä vielä saisi?

 

Muistanpa, että tein tälle nukelle niinestä hienon hatunkin, ensin letitin sitä niintä ja sitten ompelin oikean olkihatun näköiseksi. Sitä ei enää ollut laatikossa.
Laatikko on ollut äitini kodin vintillä säilössä. 

Taija

 

 Studio Sirkkiksen Sirkkis pyysi kerran minua laittamaan kuvia vanhasta Taija-nukestani. Sain Taijan 4-vuotiaana. Hän oli minulle tosi rakas. Muistan kun äiti ompeli nämä vaatteet. Istuin koko ajan sängyn päällä, enkä voinut ymmärtää että ompelemisessa menee niin kauan. Mutta kun äiti teki näin hyvät!
Taijan alla oleva peitto on mummuni ompelema. Minulla oli tietenkin Taija mukana mummulassakin ja nukutin sitä mummun Singerin kotelossa. Mummulla oli iso kirja täynnä tilkkumalleja ja niistä hän ompeli tämän tilkkutäkin.

 

Äiti tilasi kaavat Kotiliedeltä ja teki nuken itse. Kädet eivät ole enää aidot, vaan ne on otettu joltakin muulta nukelta. Leikkasin suuhun reiän niin saatoin syöttääkin häntä.

 Nämä villavaatteet on kutonut Yläkerran Täti. Oli hänelle nimikin, nimittäin Lempi-täti. Hän oli naimaton vanhempi nainen ja uskomatonta kyllä, hänellä oli matkalaukullinen nukenvaatteita. Niistä hän antoi minulle nämä.

Mekko on myös alkuperäinen, sillakankaasta ommeltu. Kun joulupukki toi minulle Taijan, hänellä oli päällään tämä mekko.

Ja lopuksi, onhan minulla valokuvakin nuoruuden päivistä. Minä olen tuo keskimmäinen Taija sylissäni. Minua aina harmitti, kun Taijan naama näytti niin huonolta kuvassa. Nythän se on painunut vanhuuttaan sisäänpäin, kumia kun on.